Raskauden aikainen pahoinvointi ja oksentelu ovat tavallisia vaivoja. Kaikki ovat kuitenkin erilaisia – toiset eivät tunne odotusaikana mitään, toiset voivat pahoin tietyn aikaa. Eräät kärsivät sairaudesta nimeltä Hyperemesis gravidarum eli hyperemeesistä. Yksi heistä on Amanda Hagstedt. Saamme nyt kuulla hänen tarinansa.
Mitä hyperemeesi on?
Moni voi pahoin raskausaikana, mutta noin prosentti kaikista äideistä kärsii äärimmäisestä ja pitkäkestoisesta raskauspahoinvoinnista. Raju oksentelu voi toistua kymmenenkin kertaa päivässä. Tätä sairautta kutsutaan hyperemeesiksi.
Hyperemeesin ensioireet alkavat aikaisessa vaiheessa, useimmiten raskausviikoilla 4−6. Pahoinvointi voi hellittää 20. viikon kieppeillä tai se voi jatkua koko raskauden ajan. Jatkuvan oksentelun takia syöminen on vaikeaa, ruoka ei pysy sisällä, ja vaarana ovat elimistön kuivuminen ja ravintoaineiden puutostilat. Tällöin tarvitaan tiputusta ja lääkehoitoa. Lisäksi äiti voi saada mahahaavan tai ruokatorven haavaumia.
Hyperemeesin tavallisimmat oireet:
- Vaikeus suoriutua arjen askareista
- Vaikea pahoinvointi ja oksentelu
- Elimistön kuivuminen, ketoaineiden kertyminen virtsaan
- Painonlasku
Sairauden oireet ovat luonnollisesti yksilöllisiä ja voivat vaihdella suuresti. Yhteinen nimittäjä on silti voimakas pahoinvointi, joka hallitsee arkea ja tekee siitä selviämistä hankalaa.
Muita hyperemeesin oireita:
- Vatsakipu
- Närästys ja metallinmaku suussa
- Päänsärky
- Matala verenpaine, joka voi johtaa huimaukseen ja pyörtymiseen
- Masennus
- Voimakas lihaskipu
- Kuivat huulet, iho menettää kimmoisuutensa
- Äkillinen painonlasku
- Kylmät kädet ja jalat
- Lisääntynyt herkkyys mauille, hajuille, äänille ja liikkeille
Useimmiten hyperemeesi ei vaikuta lapsen kehitykseen, mutta se tekee äidin elämästä vaikeaa. Raskausaika voi tuntua pelkältä piinalta, yksinäisyys ja pelko valtaavat mielen. Siksi voi olla paikallaan puhua asiasta neuvolassa tai lääkärinvastaanotolla ja pyytää apua. On tärkeää ymmärtää, että Hyperemesis gravidarum on vakava sairaus, joka vaatii jatkuessaan sairaalahoitoa. Pyydä siis apua ajoissa.
”Olin vanki omassa kehossani.”
Amanda Hagstedt, 23, tuli hiljattain äidiksi, kun hän sai esikoisensa Signen. Ennen raskauttaan Amanda oli kuullut vain, kuinka ihanaa odotusaika on, kun saa tuntea vatsansa kasvavan ja luo sisällään jotain aivan ainutlaatuista.
Amandan kohdalla kävi toisin. Odotusaika oli suoraan sanottuna piinallinen. Pahoinvointi ei helpottanut, ja hän makasi vuoroon sängyssä ja kylpyhuoneen lattialla tai roikkui vessanpöntön yllä. Amandan paino laski, ja vaadittiin sairaalakäyntejä. Tietämättään hän kärsi sairaudesta, jonka olemassaolosta ei ollut kuullutkaan: hyperemeesistä.
- Minulle sanottiin, että kaikki voivat pahoin ja oksentavat odotusaikana, se kuuluu asiaan. 12. viikolla ystäväni kuitenkin kyseenalaisti vointini. Hän huomasi myös painonlaskuni eikä pitänyt sitä enää normaalina. Kun hän mainitsi hyperemeesin, aloin ottaa asiasta selvää ja tunnistin oireeni. Sen jälkeen luin potilastietojani ja näin, että minulla oli diagnosoitu kyseinen sairaus ilman, että minulle oli kerrottu mitään.
Amanda kertoo ymmärtäneensä, että pahoinvointi kuuluu osana odotusaikaan, mutta samalla mielessä kyti epäilys siitä, ettei sen olisi pitänyt olla niin vakavaa. Hän alkoi jopa miettiä, oliko vain heikko, kun ei selviytynyt enää omin toimin yksinkertaisistakaan asioista kuten vessassa käymisestä.
- Kun voin huonoiten, avopuolisoni joutui kantamaan minut suihkuun, koska omat voimani eivät riittäneet. Painoni putosi nopeasti 12 kiloa, ja painoin lopulta vain 42 kiloa. Raskauttani tuskin enää huomasi. Oireista pahin oli se, että kehoni nääntyi ja siirtyi energiansäästötilaan. Hiukseni lakkasivat kasvamasta, palelin enkä enää hikoillut. Tunsin itseni vangiksi omassa kehossani, koska en pystynyt enää hallitsemaan sitä.
Kun Amanda ensimmäisen kerran otti yhteyttä neuvolaan ja kysyi, oliko hänen tilansa normaali, vastattiin sieltä, että se menee kyllä ohitse. Kun tilanne vain jatkui, ja viikot kuluivat, vastaus oli edelleen sama. Amanda päätyi vaihtamaan kätilöä.
- Lopulta sain kätilön, josta pidin, ja joka sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Hän kannusti minua koko ajan ja oli hyvin potilastietojeni tasalla. Hänelle oli helppo puhua. Hän ymmärsi tilanteen.
”Olin ihan yksin, kun jouduin sairaalaan, ja tyttäremme kasvu häiriintyi.”
Amanda joutui useita kertoja sairaalaan tiputukseen ja sai vahvoja lääkkeitä pahoinvointiinsa. Se auttoi hetkellisesti, mutta oli rankkaa pitkällä aikavälillä.
- Sain hyvän lääkärin naistentautien päivystyksessä, minkä ansiosta pääsin aina tarvittaessa suoraan osastolle tiputukseen. Minulle määrättiin myös säteily- ja solunsalpaajahoitoja saaville syöpäpotilaille tarkoitettua pahoinvointilääkettä. Sekä tiputus että lääkitys auttoivat hetken verran, mutta ne eivät olleet parhaita ratkaisuja pitemmän ajan kuluessa.
Amandan oli myös raskasta olla sairaalassa tämän tästä ja useimmiten hänen oli tehtävä se yksin.
- Pandemian aikana raskaana oleminen oli erikoista, koska puolisoni ei saanut tulla mukaan tarkastuskäynneille. Sama koski kaikkia odottavia äitejä. Olin ihan yksin, kun jouduin sairaalaan, ja tyttäremme kasvu häiriintyi. Olin joka toinen viikko osastolla, missä sikiön kasvua seurattiin. Se oli raskasta ja huolentäyteistä aikaa.
Amanda kertoo myös, kuinka hänen puolisollaankin oli vaikeaa. Oli hirveää seurata vierestä, kuinka huonosti Amanda voi, voimatta tehdä asialle mitään. Hän tunsi itsensä riittämättömäksi ja samalla surulliseksi, kun ei saanut tulla mukaan ultraääneen eikä tarkastuskäynneille.
- Vaikka kumppanini tunsi itsensä monesti avuttomaksi, olen todella kiitollinen, että minulla oli hänet vierelläni, koska hän aina tuki minua. Kun tunsin yksinäisyyttä enkä uskonut enää jaksavani tai kun tarvitsin apua, hän oli minun ja tyttäremme tukena. Minulla on myös ihania ystäviä, jotka olivat suureksi avuksi, mutta valitettavasti kaikki eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta ja pitivät minua tylsänä ja hankalana. Olen kiitollinen heistä, jotka pysyivät rinnallani.
”Jos ette käynnistä synnytystä, vedän itse lapsen ulos.”
Amandan pahoinvointi paheni 30. raskausviikon jälkeen, eikä hän uskonut enää jaksavansa.
- Olin päivittäin yhteydessä neuvolan kätilöön ja lääkäriin, mutten lopulta enää jaksanut, joten sanoin suoraan: ”Jos ette käynnistä synnytystä, vedän itse lapsen ulos”. Pelastuksekseni synnytys käynnistettiin viikolla 37.
Amanda kertoo synnytyksestä, ja kuinka hän halusi vain hoitaa asian pois alta, teki se miten kipeää tahansa.
- Lapsen synnyttäminen oli ennen kaikkea upeaa, mutta mahtavaa oli myös se, että pahoinvointini hellitti heti, kun istukka oli ulkona. Mikä uskomaton helpotus, ja edessäni oli vieläpä kaunein koskaan näkemäni luomus! Kun pääsin kotiin sairaalasta, pystyin taas syömään kunnon ruokaa. Se oli taivaallisen hyvää, koska en ollut käytännössä syönyt kahdeksaan kuukauteen.
Amanda kertoo yhä toipuvansa sairaudesta. Joskus hänen vatsansa tulee kipeäksi, kun hän on syönyt liikaa. Hän on usein väsynyt ja voi saada paniikkikohtauksen, jos tuntee pahoinvointia.
- Tunteet nousevat pintaan. Heti, kun voin pahoin, muistan, kuinka huonosti voin ja ahdistun. Yhdeksän kuukauden sängyssä makaaminen jätti jälkensä ja toipuminen vie aikaa. Olen ikionnellinen, että sain Signen, ja kiitollinen siitä, että minä ja puolisoni kiinnyimme häneen heti, vaikka asiat olisivat voineet mennä toisinkin. En silti haluaisi kokea samanlaista raskautta uudestaan. En toivo niin pahaa oloa edes pahimmalle viholliselleni.
Amandan voimat palautuvat päivä päivältä, ja hän keskittyy uuteen elämäänsä perheensä kanssa.
- Raskaus oli tähänastisen elämäni kovin koetus. Olen oppinut uudella tavalla kunnioittamaan kehoani ja sisäistä voimaani. Joskus hämmästelen, että selvisin hengissä.
”Uskalla puhua.”
Toistaiseksi hyperemeesistä on valitettavasti vain vähän tietoa ja tilastoja saatavilla. Amanda kertoo, kuinka vaikeaa oli aluksi kirjoittaa raskaudestaan ja terveydentilastaan, mutta samalla hän tunsi, että tietojen jakaminen oli tärkeää. Monet naiset saattavat tietämättään kärsiä hyperemeesistä. Amandakin on tuntenut itsensä yksinäiseksi, mutta hän on muun muassa liittynyt Facebook-ryhmään ja saanut tukea muilta saman läpikäyneiltä.
- Uskalla puhua siitä. Tilanne voi tuntua synkältä, mutta on tärkeää puhua. Tarvitaan tutkimustietoa, ja yhteiskuntaa pitää valistaa tästä sairaudesta, jotta saadaan aikaan muutos. En tiennyt mitään hyperemeesistä, ennen kuin sairastuin siihen, ja sama koskee varmasti muitakin. Tarvitaan siis tilastotietoja. Ihminen on synnyttänyt lapsia aina. Se on maailman luonnollisin asia, joten siksi tutkimustietoa asiasta pitäisi olla enemmän. Miksi toinen voi hyvin odotusaikanaan ja toinen ei?
Amanda jatkaa:
- Sinulle, joka läpikäyt tätä parhaillaan, haluan sanoa, että olet paljon vahvempi kuin luulet. Pidä puolesi. Sinulla on oikeus saada hoitoa ja päästä tiputukseen. Sinulla on myös oikeus saada tukea, Amanda sanoo lopuksi.
Kun läheisesi sairastuu hyperemeesiin
Oletpa sitten hyperemeesistä kärsivän henkilön puoliso, ystävä tai perheenjäsen, saatat tuntea itsesi hyvin avuttomaksi. Voi olla vaikea asettua hänen asemaansa ja ymmärtää, miltä hänestä tuntuu. On parasta puhua odottavan äidin kanssa ja kysyä, minkälaista apua hän kaipaa. Etsi tietoa hyperemeesistä, esitä kysymyksiä ja kuuntele. Voit myös osallistua siten, että kysyt hoitohenkilökunnalta, miten voit auttaa. Useimmiten riittää, että olet läsnä riippumatta siitä, tarvitaanko olkapäätä, jota vasten itkeä, vesilasillista vai kyytiä sairaalaan. Mikä tärkeintä, älä syyllistä hyperemeesiä sairastavaa. Kyseessä on fyysinen sairaus, jota ei voi hallita, eikä kukaan halua sitä itselleen.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että odotusaikana on tavallista voida pahoin ja jopa oksentaa. Mutta toisilla pahoinvointi yltyy vakavammaksi. Se voi olla vaikeaa ja pelottavaa. On tärkeää suhtautua hyperemeesiin vakavasti, puhua siitä avoimesti ja hakeutua tarvittavaan hoitoon.
________________________________________________
Lisätietoa: hyperemeesi.fi/fi/tietoa-hyperemeesista/mita-hyperemeesi-on